lauantai 20. lokakuuta 2012

Syvällisiä ajatuksia näin illan tullen..

Nyt heittäydytään syvällisiksi, kerta tälläinen asia vaan tuli puheeksi äiteen ja Jonetan kanssa.

Lyhyt kertaus keskusteluun: keskustelimme siitä, haluammeko yhtä tiettyä ihmistä isämme hautajaisiin, siis sitten kun sen aika on! Toivon mukaan ei tässä lähi kymmeninä vuosina. 
Ja höpöteltii, et tarviiko sitä miettiä, kun se tietty ihminen on kuitenki melko paljon vanhempikin. Sittekös kun sanottiin, että ''mites, jos ens yönä kuukahtaiskin?''.
 Ja vielä kun jatku, että voihan äiteeki kuukahtaa ens yönä, ei sitä koskaan tiijä.

Joo, eihän sitä koskaan tiijäkkään, mutta kamala puheen aihe kuitenkin. Itkuhan siinä tuli.
Olen kyllä asiaa ajatellut aika ajoin ja myöskin sitä, että olenko kertonut äiteelle ja ukolle kaiken minkä olen halunnut? Olenko sanonut tarpeeksi kiitosta siitä, mitä he ovat minun eteeni tehneet, kun ovat auttaneet pyytäessä. Tai ei ole tarvinnut aina edes pyytää, apu ollut silti lähellä. Olenko kertonut, kuinka onnellinen olen, kun minulla on heidät ja kuinka rakkaita he ovat? Suomalaiset kun ovat yleensä tälläisiä, jotka eivät sano kuten amerikkalaiset ''rakastan sinua''. Ei ole ainakaan minun korviini kantautunut, että jonkun tuttavan perheessä näin sanottaisiin suoranaisesti. Eikä sitä tarvitsekkaan, kyllä teot kertovat välillä enemmän. 

Olen kyllä harkinnut, että kirjoittaisin heille molemmille omat kirjeet. Kertoisin niissä, millaisina heitä pidän ja kuinka arvostan heitä. Jotenkin en vaan ole saanut aikaiseksi. Pelkäänkö kenties sitä, että se otetaan sitten puheeksi? Miksi kirjoitin tai jotain muuta. Se olisi kyllä sellainen asia, etten haluaisi sen muuttuvan ''vuoropuheluksi''. Kertoisin omat ajatukseni ja tunteeni ja that's it. Sitten olisin ainakin kerran elämässäni kertonut niistä asioista suoraan. En kyllä väitä, ettenkö olisi kertonut heille millaisia he mielestäni ovat, onhan noita äiti- ja isänpäivä kortteja tullut väkerreltyä. Muistan kun jokunen vuosi sitten olin ukolle kirjoittanut korttiin :'' isä on ihana, muttei liian lihava!''. Ukko nauro sille ainakin 15minuuttia, hyvä mielihän siitä tuli itsellekkin. Ja äiteelle tulee sanottua aina jotain höpsöä ohi mennen. En nyt osaa suoranaisesti sanoa tilannetta, mut tiedostan kuitenkin, että niitä on. Voihan se olla, että se on riittävää. Kertoa korttien avulla tai ohi mennen höpsösti.
Mutta jotenkin tuntuu, ettei se minulle kuitenkaan riitä. Tarvitaan jotain enemmän.

Jos tänä jouluna saisin aikaiseksi kirjoittaa kirjeet. Olisi kenties joululahja ideaa jo siinäkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti