torstai 29. tammikuuta 2015

Raskas mieli

Vuosi ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla.

Ensin lähtee Elmo ja viikkoa myöhemmin Mika pois. Toinen tuli yllättäen, toinen oli odotettavissa. 

Kaikilla keillä on lemmikki, tulee kohtaamaan tälläisen tilanteen jonakin päivänä.
Kaikilla keillä on perhe, sukulaisia, ystäviä, tulevat kohtaamaan todennäköisesti jonkun pois menon.

Olen ollut hautajaisissa, kuten moni muukin. Aivan läheisiä sukulaisia on kuollut muutama. En muista kaikkia, lähimuistissa on tädin ja sedän hautajaiset parin vuoden takaa.

Pari vuotta sitten olin myös ensimmäistä kertaa ikinä tilanteessa, kun ihminen on kuolemassa, olin silloin harjoittelussa lähihoitaja opintojen aikana. Hänellä oli mennyt ruokaa väärään kurkkuun ja yski paljon. Tietenkin hoitajat yrittivät auttaa saamaan sen pois. En muista tarkalleen miten asiat etenivät, mutta muistan, että hänellä luki papereissa elvytyskielto. Ruoka saatiin henkitorvesta, mutta tilanne ei siitä parantunut. Hän ei siitä enään selvinnyt. Muistan kellonajankin, kun kuolema todettiin, 20:17. Autoin kuolleen laitossa, ja rehellisesti sanottuna itku oli kurkussa, kun tädin kuolemasta oli ollut vasta vajaa kuukausi. Mutta asia täytyi hoitaa.

Toinen tapaus sattui toisessa harjoittelu paikassa. Iäkäs ihminen, kenellä oli jalka menossa kuolioon. Leikkauslupaa ei ollut. Toisella kamalia kipuja, eikä pysty itse sanomaan mitään järkevää enää. Tilannetta seurattiin, mutta niin kävi, että hän nukkui pois. Elämäni toinen kerta, kun auton kuolleen laitossa. En sano, että se olisi ollut helppoa, mutta kun oli jo yksi takanapäin, asiat sujui vähän paremmin.

Monikaan ei näe hetkeä, kun toinen kuolee, saati ole laittamassa menehtynyttä.
Henkilökohtaisesti nämä tapahtumat ovat avanneet minun silmiäni ja katson asioita uudella tavalla. Vaikea selittää miten, mutta ne ovat.

Elmon tilanteessa, luulin ensin, että  itken aivan hysteerisesti koko ajan. Kun tuli tilanne, että istun Elmon vierellä, kun oli viimeisen piikin aika, en itkenyt hysteerisesti. 
Silitin ja puhuin rauhallisesti ''nuku vain Elmo, nuku vain..'' 
Jälkikäteen on tullut itkettyä vuolaasti, ymmärtäen silti, että toisella on nyt hyvä olla.

Sama tilanne Mikan kohdalla, aavistin illalla, ettei Mika näe seuraavaa aamua. Istuin häkin vierellä ja katselin Mikaa. En tohtinut alkaa silittelemään tai muutakaan, annoin nukkua.
Aamulla huomasin Mikan nukkuneen pois. Kyllä, olin surullinen, itkuinen ja myös helpottunut. Toisella ei ole enää paha olla. Olin päivän töissä, tietenkin ajattelin Mikaa. Vasta sitten, kun pääsin kotiin alkoi itku. Veimme Mikan Juvalle metsään ja siellä se itku vasta alkoikin. Tajuaminen, että ensin kuolee rakas Elmo ja viikkoa myöhemmin rakas Mika. Miksi? Miksi juuri nyt ja näin lähekkäin.

Tähän kysymykseen en saa keneltäkään kunnollista vastausta, koska sellaista ei ole.
Kuolema ei katso aikaa eikä paikkaa.
Sen tulee kohtaamaan meistä jokainen.

Paljon on tullut ajateltua asioita. Elämä antaa, elämä ottaa. 
Muttei pidä jäädä mennettyä vatvomaan. Pitää olla kiitollinen yhteisistä hetkistä.

''Älä pelkää vaan uskalla elää
Et saa käpertyä sisimpään
Luota itseesi, uskalla elää
Et saa tyytyä sen vähempään
Uskalla elää''

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti