torstai 9. heinäkuuta 2015

''Kyllä sä muutat mielesi...''

Jälleen kerran tänään tuli puheeksi lapset ja lastenhankinta.

Jollei kukaan tiennyt jo etukäteen minen halua lapsia, en edes yhtä.

Jos rääkyvät lapset saa v-käyrän nousemaan, niin enemmän sitä nostaa ihmiset ketkä tuloo lässyttämään ''kyllä sä muutat mielesi...''.

Anteeks mistähä joku muu tietää paremmin kuin minä, mitä mun päässä liikkuu asian suhtee? Ei niin maan mistään. Aina joku jaksaa kysellä millo teette, millo meinasitte.
Ihmisillä ei ole ymmärrystä siihen, että: 

A. lapsia ei vaan TEHDÄ 
B. kaikki ei edes halua lapsia
C. kaikki ei voi saada lapsia, vaikka haluaisi

Ton kyselemisen voi laittaa samaan kastiin mm. kuin: ''Wau! Millo laskettu aika on? Onnee!'' ja kyseine ihminen on vaan lihonu helvetisti. ''Voi kuinka laiha olet, syötkö ollenkaan?!'' toinen saattaa syyä ittesä suuripiirtei hengiltä, muttei saa kerrytettyä massaa ihteesä. 



Kenen perseestä se on pois, kun joku ei halua lapsia? Olen saanu kuulla senkin verukkeen asiaan, että ''vanhempasi haluisivat varmasti olla isovanhempia joskus'', ''olet sinäkin ollut lapsi'' , ''saat elämääsi täytettä kun on lapsi/lapsia''.

Ensinnäki kiitoksia äiteelle ja ukolle kun minut tekasitte, kasvatitte, opetitte, hoivasitte, huolehditte, rakastitte ja itteitteitte. Ja teette sitä yhä. 
Minä en koe olevani kellekkään mitään velkaa sillä tavalla, että mukula pitäs vääntää, minut haluttiin ja son kiva juttu se. 
Minä en halua lasta ja son myös kiva juttu se.

Minulla on täytettä elämässä vallan mainiosti kiitos Niilon, perheen, sukulaisten, ystävien, työn, työkavereiden, Game of Thrones,- Flash,- Arrow-sarjan, värityskirjan, sisustushaaveiden, lapin reissu haaveilun, tulevan koiran haaveilun ja mitähän vielä.

Vielä pitäs ottaa kuolaava sinappikone tähä syssyyn ja oottaa sitä uhmaikää ja pään auontaa? Muistan kyllä millane paskapää olen ollut ja on kyllä huono omatunto siitä millane olen lähimpiä ihmisiä kohtaan ollu. Muistan millane laps olen ollut ja kuullut kyllä tarinointia tempauksistani. En ny sano olleeni kamalin lapsi maan päällä, mutten mikään helpoinkaan. Son kiva, jos/kun olen antanut iloa äiteelle ja ukolle, ollut ylpeyden aihe, antanut hyvät naurut. Mitäs siihe voi sanoa, son ollu ns. mun homma, oompaha heidä laps. Huonona lisäetuna ollut noi vittumaiset vuodet.

Kirjoituksesta saa helposti käsityksen, että melkeimpä vihaan lapsia. Ei, en kuitenkaan, en vain pidä niistä ylitsevuotavasti. Jotkut on vallan huvittavia, harvoin. Hauskat kotivideot on parasta antia missä mukuloille sattuu ja tapahtuu. Jos/kun ystäväni saavat lapsia, olen tietenkin onnellinen heidä puolestaan, koska he ovat halunneet jälkikasvuja. Ostan varmasti hömpötyksiä ilostuttaakseni heitä ja jopa sitä nyyttiä. Kuitenkaan en itse halua samaa.

Että mite ois?

Tehkää/yrittäkää työ muut, ketkä HALUATTE lapsia. Ja te keillä jo niitä on tai olette juuri saamassa tai yrittämässä, jättäkää meidät muut rauhaan, ketkä EI halua. 
Pelastakaa työ muut tää maailma lapsen haluamisella, tekemisellä ja saamisella.
Minä aineki pelastan tän maailman sillä, etten moista tule tekemään.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

vähemmän viisas sitte

No ny on viisaudehampaat poistettu! 

Aluksi kun olin hoitajan huoneessa ja hän kutsu lääkärin viel käymään siinä, olin hämmentyny, kun ei ollu mieslääkäri vaan nainen.  Kävin siis yksityisel missä oli vastas sama mieslääkäri ku keskussairaalas ja sovittiin, että hää poistaa mun hampaat. Vaan missäs soli nyt? Kuulemma tulee käymään leikkaussalis sitte. Sanoin heti, että sen kans sovittiin, että hän poistaa ne saakoot tulla sen myös tekemään. Täti häntä ehotti mulle ni en antana periks.

Sitte oliki esilääkkeiden aika ja petiin maate ja tippaa kehiin. Yhdestä lääkkeestä tuli reaktiona punottava iho naamaan ja kaulalle ja kuumotusta, kivakiva.. Toineki tippa piti laittaa ja jösses sen laitto sattu! "vittusaatanaperkelehelvettijumalauta!" tuli ku apteeki hyllyltä. 

Sit olikin aika siirtyä leikkaussalin puolelle ja muistan vaa et oli törkeen kylmä ja ottaan lätkästii joku lätkä/johto mikä seuraa unta tms. Muuta muistikuvaa ei sit ookkaan. En ees laskenu! Ja tavoite ois ollu se kymmene, mut ei sitte...

Hampaiden poisto suju vallan mainiosti, ei ongelmia vuodonkaa kanssa.

Heräämös olles mulle tuli jotain pakkoliikkeitä, iha ku yskisit selällään rajusti, päätä taoin tyynyyn. Kysyinki pöpperös miks miä nyin ja ei kukas osannu sanoa. Jotai rentouttavaa sit sain ni helpotti. Nukuin tosi pitkään, kelloo ku eka kerra kysyin soli kaks. Menin siis saliin jotain 10-11? Kauhiast oli kipui ja sain vaik mitä mömmöjä. Lopulta sit kankkuunki piikin ku suonee oli laitettu jo nii paljon. Jossai välis sain lisähappeaki, ärsyttävält tuntu happiviikset. Nukuin myöhään ja lopulta tuli huono olo ja koski edelleen. Jäin sitten yöksi.




Huvittavaa ku menin osastolle, soli sama mis olin harjoittelussa par vuot sitte. Entine ohjaaja oli vastas jopa. Iha pöhnäs olin, en muista pahemmi juttutuokioita. Ykäki tuli kylään muutaman kerran. Mut nukuin kyllä hyvin kuiteki.

Aamupalaks jäätelöö ja hedelmävaahto rahkaa. Unta palloon lisää ja 11 jälkee Niilo haki miut kotii. Apteeki kautta toki, hirmune läjä lääkkeit...

En näytä hamsterilta (vielä), suussa tuntuu ällöltä ja pakottaa toki. Mut ovatpa piru vie ny poissa!  Unohin sanoo hoitajille, että haluun hampaat talteen, mut olkoot roskikses.

Perjantaina töihin, toivottavasti sillo ei oo turvotusta. Täällä mä mussutan jäätelöä ja Niilo teki porkkanakerma sosesoppaa, törky hyvää! Kuumana en voinu syyä, mut lämpösenä meni. Eipä tästä oo ku suunta ylöspäin!

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan

Mulla on ollu ystäviä elämäni aikana moniakin. Jotkut ystävyyssuhteet ovat hiipuneet kokonaan, jotkut ovat muuttuneet enemmänkin tutuiksi, joihinki ei ole päivittäin yhteyksissä mutta kun pitkästä aikaa näkee, tuntuu kuin ois vasta eilen nähnyt. 

Kun on muuttanut elämänsä aikana monia kertoja, on ihmissuhteet olleet koetuksella. 
Yksi lapsuudenystävä on jäänyt ja olen siitä enemmän ku onnellinen. En tarvitse isoa laumaa samoja ystäviä/kavereita mitä oli sillo mukulana. Parhaimmat tulevat jäädäkseen, tavalla tai toisella.


Yläaste ajoilta on hiipunut suhteet, mutta se ei meinaa sitä ettenkö ajattelisi heitä. Ei olla yhteyksissä paljoakaan, välillä kuulumisia kysellään jne. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö haluaisi heitä nähdä ja viettää aikaa heidän kanssaan. Mutta ystävyys ei ole enään samanlaista kuin silloin. Enkä tarkoita teinimenomeininkiä, vaan sitä, että olisi ajantasalla toisen elämästä ja työstäisi muutenkin ystävyyttä.



Ammatteja kun on opiskellut jo 3, on ollut luokkalaisiakin paljon. Artesaani opinnoilta jäi pari ihmistä, keiden kanssa on yhteyksissä aina välillä. Lähihoitaja opinnoilta myöskin pari ihmistä. Kokki opinnoilta löytyi ihmisiä, ketkä on muuttanut elämää lisää.


Mutta se mikä tekee minulle ystävän, ei ole se aika määrä mitä on tuntenut. Vaan ne kokemukset, juttu tuokiot, tutustuminen syvemmin mistä kasvaa sitä jotain. Ja oikestaan, vaikka kui paljon viettäisit ihmisen kanssa aikaa ja juttelisit hirmusesti, eise ystävyys siitä kehkeydy. Se on paljon enemmän.


Tässä parin päivän sisään sain kuulla yhdeltä tärkeältä ihmiseltä, että alunperin hän oli sitä mieltä minusta, ettei tule koskaan olemaan tekemisissä minun kanssani. Hän oli sitä mieltä, että olemme aivan liian erillaisia ja olen melkose kovaääninen mikä voip ärsyttääkin. 
En ollut oikeastaan yllättynyt, ajattelin nimittäin samaa, että myö ollaan kyllä erillaisia. 
Mutta pienessä mielessäni haaveilin siitä, että viettäisimme aikaa yhdessä ja ystävystyisimme. Hänen elämänasenteensa, puhetyylinsä ja eleensä on motivoivaa ja hauskaakin katseltavaa.

Ja kuinka ollakkaan, läheisempää ystävää mulla ei voi olla. Myö ei ollakkaan niin erillaisia, mitä ensin kuvitteli. Meillä on juttuja mitkä yhdistää ja juttuja myöskin mitkä on ku yö ja päivä. Ei pidä ajatella, että pitäisi olla samankaltainen, kun toinen, jotta voisi olla ystäviä.

Jotta ystävyys lujittuisi, juttu tuokiot ja pitkätkin keskustelut ovat enemmän ku suotavia.
Ja näillä mä itse meinaan rakentavia keskusteluja. Ei pidä olla toisen kanssa samaa mieltä, jos ei tosissaan sitä mieltä ole! Poikki puoleisen sanan saa sanoa ja toisenkin on se ymmärrettävä, ettei voi olla samaa mieltä kaikesta. Saatan itsekin mennä välillä hämilleni, jos en saa jutulleni kannatusta, mutten silti tuomitse tai syyllistä toista asiasta. 

Juttu tuokioiden paras puoli on mun mielestä se, että oppii toisesta jotain. Esim. me ollaan tunnettu Niilon kanssa 2vuotta ennen seurustelua ja tänä vuonna tuloo jo 5 vuotta elokuussa että ollaan seurusteltu, eli 7 vuotta kaiken kaikkiaan. Ja silti, mä opin Niilolta ja Niilosta uusia juttuja. Mä en esim. varmasti kaikkea Niilon lapsuus juttuja tiiä eikä varmasti hänkään minun.


Ja asiasta eteenpäin tulee mieleen se, että toiselle pystyy sanomaan asioista suoraan.  Jos on huolestunut toisen jaksamisesta työssä, suhteessa, raskaudessa, opiskelussa mitä vain, niin pystyy sen ilmaisemaan. Esim. ''olen huolissani sinusta...'' on parempi kuulla kuin ''minun mielestäni...''. Jos olet jotain mieltä toisen asiasta, kannattaa miettiä pari kertaa alkaako tuputtamaan omaa mielipidettään syyllistävään ja tuomitsevaan sävyyn. Todellakaan en sano sitä, ettenkö itse olisi tähän asiaan syyllistynyt, mutta yritän aina muistaa olla olematta sellainen.

Toiselle täytyy pystyä sanomaan asioista suoraan, mutta se ei meinaa sitä, että toinen olisi kuin mikäki roskapönttö. Minäkin sanon, että mulle täytyy sanoo suoraan jos joku asia mättää, mutta oletan myös, että toinen ajattelee mitä sanoo. Itsekin sanon välillä kärkkäästi asioista, mutta pahoittelen myös sanomis tyyliäni jälkikäteen. Yritän kohdella muita siten, miten itse haluaisin tulla kohdelluksi. Mutta jostain syystä joidenkin kohdalla huonot jutut jäävät enemmän pinnalle kun hyvät. Minun silmissä kiinnostus lopahtaa ku lehmän häntä, jos yrittää saada minut kuulolle sanomalla ''turpa kiinni, minä puhun nyt''. Teininä olin itse sellainen, kun yritin saada huomiota, huusin juurikin ''turvat kiinni'' ja oliko mitä hyötyä häh? No ei. Sillo katottii enemmänki kieroon ja huvittuneet katseetkin pistelivät ikävästi.

Olen pohjimmiltani vähän erakkoluontoinen. Viihdyn iteksiäni, mutta kaipaan kyllä ystävienkin seuraa. Muistan, kun olin joskus se, ketä pyydettiin aina johonkin. Tuudittauduin siihen ja huomasinkin sitten, ettei  minua pyydettykkään enää niin usein johonkin. Kun asiasta kysyin vastaukseski tuli: '' luultiin ettei sua kiinnosta, kun susta ei oo kuulunu oikee mitää''. Tödöön, kalikka kalahti omaan nilkkaan sitten. Itse en kysynyt muilta nähdäänkö, mikä ilmaisee sen, että hei minäkin kysyn eikä vaan muut. Nykyään tiedostan sen, enkä odota pyyntöjä ja kysymyksiä. Kysyn jos haluan nähdä ja jos minulta kysytään haluanko nähdä, niin joko vastaan joo tai et joku muu päivä (riippue onko erakko päivä vai ei). 



Tahdon olla ihmisen kanssa, keiden seurassa mulla on hyvä olla. Jos on eriäviä mielipiteitä, ne täytyy keskustella rakentavasti läpi. Mulla tulee herkästi paha mieli, jos tulee riitoja. 
Tahdon olla ystävien tukena ja turvana, mutta välillä minäkin tarvitsen tukea ja turvaa. En ole mikään Jumala, joka pystyy kaiken pahan poistamaan, enkä oleta että joku muu olisi. Tahdon olla ystävä sellaisten ihmisen kanssa, ketkä haluavat samaa. Ketkä työstävät minun kanssa yhdessä sitä. En pyydä toiselta mitään, mitä en itse antaisi.




Jos pidät minusta 
lupaat poimia minulle 
kiakki tuikkivat tähdet tummalta taivaankannelta.
Jos pidät minusta oikein paljon
lupaat noutaa minulle 
hopeisen kuun taivaalta.
Mutta jos rakastat minua
et tee turhia lupauksia.
-Nyyti


lauantai 11. huhtikuuta 2015

Vaikka ''pieni'' olenkin, kyllä minä jaksan

Kaikkien iloksi ja tiedoksi, oon ollu jo kuukauden TÖISSÄ! Ja mikä parasta, semmoses paikas missä olin harjoittelussa ja silloin jo haaveilin pääseväni sinne. 
Toki työn kuvani muuttui pari viikkoa sitten, mutta se ei haitannut. Ei edes siinä määrin, etten ollu tehny sitä hommaa päivääkään. 

Siinä huomasin itseeni eron entiseen. Otin härkää sarvista ja aloin tekemään töitä siinä hommassa, mitä en ollu eläissäni tehny. Toki sain perehdytyksen, mutta mänöö silti aikansa, että homma sujuu hyvin. 

Mitä sitte teen? Oon varastohoitaja.

Lyhyesti sanottuna hommaani kuuluu kuorman vastaanotto, purkaminen/paikoilleen laitto, tavaran laittaminen eteen päin. Ja mistä oon saanu kaikkein eniten voivottelua?

''Voi sinua, oot iha nääntyneen näkönen tavaroitten nostelusta''

''Jaksatsie nostaa?''

''Varo ettei selkä mene''

''MITEN sie jaksat nostaa''

Kyllä, kuormat ei ole mitään pieniä. Esimerkiksi purin eilen yksin pakasteita yhteensä 1748kg. Kyllä, toista tonnia pelkkiä pakasteita. Ja siihe päälle kuuluu vielä kuiva-aine tavarat yms. kuorma. Onneks siihen sain apua, ois aika menny tiukille, kun muutki hommat pitää tehä ku kuormaa purkaa.

Mikä siis tekee ns. vaikean MINULLE tässä hommassa? Aika. 
Kun ei ole tätä hommaa tehny, asiat tekeekin hitaammin. 

Minua ei haittaa tavaroitten purkaminen ja mättäminen. En ole selkääni laittanu paskaks, kun muistan pitää sen suorassa ja vetää ''navan selkärankaan'', eli kroppa tiukkana. 
Tiedän rajani nostamisten suhteen, jos painava liha laatikko on liian korkealla, pyydän apua sen nostamiseen alas. Ja tarviiko täyttä laatikkoa nostaa jonku toise laatiko päälle? Oon tehny niinkin (hidasta hommaa voi olla joo) että laitan tyhjän laatikon toise päälle, ja mätän siihen sitten tavarat. Samalla tulee laskettua tuleeko oikea määrä taloon.

Tykkään olla järjestelmällinen ja tarkka. Huolellisuus asioitten tekemiseen antaa kiitosta siinä määrin, ettei tule sanomista jälkeenpäin. Oon saattanu olla piikki lihassa joillekin ihmisille, kun joutuu kyselemään vielä paljonki asioista mitä ei tiedä. Oppia ikä kaikki.


Tokihan nostelujen lomassa tulee kolhuja enemmän ku siinä hommas mitä aikasemmin tein. En siis omista mitään missi sääriä, en tosin oo koskaa omistanutkaa. Mustelmia tuloo herkästi ja on aina tullu. Ainut haitta tässä on se, että Niilo tykkää tökkiä mustelmia... D:
Voitte kuvitella sen älämölön, ku toine tulee kohti sormet ojossa hullunkiilto silmissään katsoen mun mustelmia.

Vaikken ole raavas mies, jaksan iha hyvin nostella. Vaikka välillä manaankin kuormien suuruutta jne, eise sitä sano ettenkö jaksa purkaa niitä. Kaikki valittaa välillä työstään.
Sekin jos manaan kuormia, se johtuu siitä, että koen ettei aika riitä.  

Enkä sitä sano, ettenkö väsy! Pääsiäisloma aikana nukuin niin paljon yks päivä, että olin hereillä n. 5tuntia. Eilen nukahin kaheksa jälkeen ja heräsin tänä aamuna yheksän aikaan.
Tein itteni kanssa sopimuksen, etten ajattele kotona ja varsinkaan nukkumaan mennessä mitään töihin liittyvää. Saatan kirjottaa muistilapun itelleni, mutta muuten annan asioitte olla. Koen tällä tavoin säästeleväni hermojani. Jaksamista autan nukkumisella ja rentoutumisella, tekemällä jotai kivaa Niilon kanssa ( päikkärit on kiva tekeminen ku tuhisee toisen kanssa vieretyste :D ), tapaamalla kavereita. 

Toivon saavani voivottelua enemmän siitä, kun aika menee tiukille kun iteksiään tekee. 
Enkä siitä tavaroitte mättämisestä. Kiva se on, kun huolehditaan, mutta enemmän antaa buustia päivään kun tsempataan. 

Ja nyt taian männä sohvalle ryystää teetä toisen pannullise, pohdiskelen mitä kivaa tänään tekis vai tekiskö mitään?

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Stam1na ja Mokoma viikonloppu

Oli tuossa 13.- ja 14.3 Stam1nan keikka Imatralla ja Mokoman keikka Lappeenrannassa.
Kysymättäki tiesi, että myö Jonetan kans ollaa paikan päällä!
Hankalaks teki mun kipeät reidet, oltii torstaina V:n kanssa heiluteltu kahvakuulaa. Ei luonnistunu rappusis kävely tai muutenkaa koko hito kävely. Ihme ja kumma kyllä jalat vetreyty keikoilla ja iha kykenin hyppimäänki!

Molemmat keikat oli hyviä, mutta Mokoman keikka oli erittäin loistava! Pääs iha kunnolla riekkumaan. Stam1nan keikalla ihmiset ei iha ollu mukana, tai ainaki tuntu siltä. 
Myö kustii suuri piirtei hunajaa Jonetan kans ku soittivat Murtumispiste :en , ah ja voih!


Mokoman keikka tosiaan oli loistava. Pari sanaa sain laulettua mikkiinki, haheh! 
Meno oli tosiaa taas nii raisua, että saatii tosissaa pistää miehiä nippuu siellä. Meiä niska päälle ei tost noin vaa hypitä! Jonettaki intoutu nii hirmusesti et ku otti vähä vauhtia käellää ni muksautti mua palleaan. :D



Oli kyllä menorikas viikonloppu, mustelmia toki tuli ja paikat kipeenä, mutta oli se sen arvostaki!

Ps. Näit legginsei oon jo hehkuttanu fb:s ja ig:ssä, on ne vaa nii kivat! Pääsin näit ulkoiluttaa keikka viikonloppuna, en kyllä käyttänä nuit kiilakorkoi... Joha eka hypy aikana ois männy nilkka.


tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kokki kolmone ilmoittautuu!



Ah, kyllä, koulun oon saanu käytyä. Tuli jollain tapaa melko yllättäen viimeinen harjoittelu päivä ja arviointi. En osanna joteki ajatellakkaa sitä, et joo-o ei oo enää harjottelua tän jälkeen.

Kahvilapalvelu harjottelusta sain K3, whii! Kaike kaikkiaa harjotteluista 5/6 on K3 ja vain yksi on H2 ensimmäisestä harjoittelusta. Jollain tapaa kyl ottaa pattiin yks ainoa H2 joka oli erittäin lähellä K3. No, saapi ny olla se mikä on. Parempiha se on, että numerot paranee loppua kohen!

Nyt kun on kolmas ammatti käytynä, vois olla työnteko ihan paikallaa. Ja on se myönnettävä, että tää ala on sitä mitä haluan tehdä. Vaatetusartesaani oli semmoin, minkä kävin, kun ei muutakaa oikee ollu ysiluoka jälkee. Lähihoitaja tutkinto tuli suoraa sanoe puol vahingossa. Laitoin sen ensimmäiseks kun hain, koska siitä sai 4 listä pistettä. (oli vähä semmoi fiilis et en saa hyvii pisteit niist testeis jne). Toiseksi sit laitoin kokki puolen, minkä sit nyt sain käytyä. Eikä se lähihoitaja puolikaan huono ollu, paljon oppi uutta ja tarpeellista. Eri asia muistanko puoliakaa niistä... Ja en kokenut, että se ois täysin mun ala, sitä varjosti mun oma pelko, että pystynkö tekemään kaiken oikein, koska pääasiassa oli kyse ihmisen hoitamisesta. Myöskin se, etten saanu teoria oppeja siirrettyä käytäntöön tarpeeksi hyvin. 
Sit kun päätin, että ei, en halua tehä lähihoitajan hommia mä haluun kokis oli parhaita päätöksiä mitä oon tehny! Kokin paperit on enemmän kiitettäviä täynnä, kun artesaani ja lähihoitajan papereis yhteensä. Näyttö numeroit aatellen, kokki puolel käydyt kurssit merkattu vaan S (suoritettu) merkinnäl.. :D

Vaan mitäpä opin tässä n. 1,5 vuode aikana? Minust ei tuu ravintolakokkia i-k-i-n-ä, suurtalouskeittiö on mun juttu! Jos tarve vaatii, kahvila ja baari hommatkin menee. Vaikka kokki koulu on käyty, en todellakaa sano sitä, että pitäisin itteäni kokkina. Perusjutut on hallussa, jotain nippeli tietoakin on takataskussa. Joillekkin sana ''kokki'' on semmone egoa pönkittävä juttu ravintola alalla ja että tarjoiliat ei oo mitään. Se asia taas o iha haista paska hommaa. Tarjoiliat ja kokit o iha yht tärkeit, että pulju pysyy pystyssä. Eipä kuitekaa eksytä aiheesta.. Se, että koen tulevani paremmaks kokiks tarviin työkokemusta. Haaveena on suurtalouskeittiössä työskentely, katsotaan josko joskus semmosee paikkaan pääsis!

Nyt vaan ootan, että saan välimalli todistuksen koulusta, millä voi hakea töitä. Oikea todistus tulloo sitte joskus perästä.

Sitä mietin itelleni päivä ohjelmaa, kun ei ole mitään ns. velvollisuuksia muuten..

torstai 12. helmikuuta 2015

Mite mänöö?

Päivät ja viikot vieriny vinhaa vauhtia. Kohtahan mulla loppuu koulukin.
Enää 2viikoa, sitten oonkin mukamas valmis kokki papereitten perusteella!

En ole ressannut viimeistä harjoittelua yhtään. Paitsi ekaa paikkaan missä olin vain viikon ja päätin hakeutua muualle. Mutta tässä paikas missä vikaa harjottelua suoritan, on ollut mahtia! Oon huomannu, etten ole kysynyt näinä parina viikkona ollenkaan:''Mitä mä voisin nyt tehdä?''. Simppeliä hommaa kahvilassa työskentely, kun tietää mitä tekee ja milloin. 

Mut mites muuten? Harjottelun lisäks eipä oo tullu muutaku möllöteltyä kotosalla Niilon kanssa, mitä ny välillä jotai keksitää tehäkki. Viime lauantaina käytiin tyttöje kanssa Ikeassa, oli tosi kiva reissu ja pitkän kaavan mukainen! Par tuntia suuntaansa ajamista ja 8h shoppailua, hoohhoh.... :D

Cybershopista löytyi tyttöjen kauan kaipaama hevosenpää, yksisarvinen vei kuitenkin voiton ja se lähti M:n mukaan!



Ikeas oli kiva kävellä rauhallisesti ja välillä istuskella ''asunnoissa'' ja ''huoneissa'' ja pohtia käytännöllisyyttä jne. 

Sit hävis V, mihin mäni? ;)


Kello oli yli kymmenen illalla ennenku kotio pääsin. Oli jalat kyllä väsyneet, mutta en valita, seura oli mahtava ja piristävä!

Ei tässä sen kummempia, viikonloppuna ystävänpäivä ja sekin menee töissä ollessa tarjoiliana häissä, illaksi toki kotiin. Saas nähä pysyykö prikka suorassa ja skumppalasit pystyssä!